ZETAN JA TUIJAN PÄIVÄKIRJASTA 2

AJO-OPETUS

Näyttelyiden jälkeen keskityin Zetan ajo-opetukseen. En ollut koskaan ajanut hevosta, saati sitten opettanut ajolle, mutta olin päättänyt, että Zetasta tulee ajohevonen. Aloitin hyvin rauhallisesti, totutin Zetan ensin suitsiin ja valjaisiin tallissa ja myöhemmin varusteita pidettiin tavallisilla kävelylenkeillä. Välillä myös juoksutin Zetaa liinassa. Juoksuttamiseni ei näin jälkeenpäin ajatellen eronnut kovinkaan paljon western koulutuksesta, sillä liikuntaa enemmän keskityin tekemisissäni hevosen kuuliaisuuteen ja käskyjen noudattamiseen. Myöhemmin horsemanship kursseilla käydessäni tunsin ylpeyttä, sillä olin ominpäin ajatellen tehnyt monia asioita varsojeni kanssa oikein. Oivalsin, että hevosen kanssa touhutessani viestitin sille koko ajan kehollani. Kun halusin hevosen liikkuvan liinassa reippaammin liikuin vähän itsekin, kun taas halusin sen hidastavan ja pysähtyvän, pysähdyin myös itse.

Vähittellen otin ohjelmaan liina-ajon. Se oli tosi hankalaa aluksi, koska minulla ei ollut avustajaa. Zeta on kuitenkin fiksu hevonen, ja jo ekan harjoituksen lopulla sain sen kulkemaan melko suoraan mihin halusin. Treenasimme tätä Zetan toisen talven ajan niin, että keväällä se tosiaan kulki kuin ajatus. Maaliskuun lopulla valjastimme Zetan ensimmäisen kerran kärrien eteen. Kääntyminen oli Zetasta vaikeaa, kun aisa kosketti takajalkaa, mutta muuten heppa oli rauhallinen. Minulla oli apuna paljon hevosia ajanut kaverini, ja olimme pikkuheppaani tosi tyytyväisiä.

Seuraavalla ajokerralla Zeta olikin "viisastunut". Olimme valjastaneet sen pihalla pelkästään taluttajan pitelemänä, ja nyt Zeta osasikin väistää kärryjä. Kun kärrit lähestyivät, Zeta hyppäsi loikan eteenpäin, eikä narustapitelijä mahtanut mitään. Kävimme lopulta kaikki aika kuumina! Tällaisissa tilanteissa minä yleensä suutun niin paljon, että saan siitä voimia ja päätän, että en luovuta. Keksin, että tallimme eteisessä voi valjastaa kärrit hevosen perään, kun hevosen sitoo ovenpieliin kiinni. Zeta luovutti välittömästi, kun se huomasi olevansa tiukasti kiinni, ja kärrit saatiin kunnolla paikoilleen. Olin niin puhtia täynnä ja päättäväinen, että hevonenkin huomasi sen ja antoi periksi. Harmittelin myöhemmin, etten heti ollut keksinyt oivallista valjastuspaikkaani, mutta tästä lähtien osasin käyttää sitä.

Ensimmäisinä ajokertoina otin Zetan ensin liinassa ulos ja sitten kun se kuunteli minua vein sen valjastettavaksi. Lopetin tämän, kun huomasin, että hevonen on tarkkaavainen jo heti tallista tullessa. Zetan aisakammo kesti neljä ensimmäistä ajokertaa, ja käännöksistä oli aluksi yritettävä tehdä mahdollisimman loivia. Huhtikuun puolessa välissä Zeta oli jo niin luotettava ajohevonen, että uskalsin ottaa lapsiakin kyytiin. Zetan raviliikkeet paranivat koko ajan, kun vaadin sitä pysymään ravissa, vaikka mentiin kovaakin vauhtia. En antanut sen laukata kärrien edessä ollenkaan, sillä minusta eteneminen laukassa on epämukavaa kyytiä kärrissä istujalle.

KOHTAUKSET

Talvi 1990 ei ollut aivan ongelmaton terveydellisesti, sillä Zeta sai helmikuussa ensimmäisen kohtauksensa. Zetan kohtaukset olivat seuraavanlaisia: Se makasi karsinassa jalat kohti kattoa ja sanoi öööh. Taluttaessa se kuopi maata, ja kävi maate jäiselle pihalle, jos en estänyt. Se ähki ja voihki tosi säälittävästi ja minä luulin, että nyt se kuolee. Ulostus kulki normaalisti, eikä sillä ollut kaasuähky. Kutsumani päivystävä lehmälääkäri kysyi minulta, mikä sillä minun mielestäni oli? Minä kun olin kutsunut eläinlääkärin kertomaan minulle, mikä hevosta vaivasi!

Seuraavana aamuna soitin hevoslääkärille, ja kerroin muiden oireiden lisäksi myös, että sillä oli pikku rupia karvojen seassa. Tämä eläinlääkäri osasi heti epäillä kolienpuutosta ja lantanäytteestä selvisi, että Zetan vatsa oli täynnä homeita, ja kolit loistivat poissaolollaan. Madotuksista huolimatta, sillä oli vielä suokinkaisiakin. Ensiavuksi Zeta sai matolääkettä ja tallin hyväkolisimman hevosen paskaa kaurojen seassa. Zeta söi herkkuannoksensa ja myöhempiin kolienparannusannoksiin lisäsin myös ruistaikinan juurta. Nämä vatsavaivat olivat harminamme koko Zetan varsa-ajan, mutta myöhemmin ne eivät onneksi ole vaivanneet.

AJELUT

Ajelin hienolla ajohevosellani ja kyyditsin kaikkia halukkaita. Muutin melko pian valjastussuuntani talliin päin, sillä halusin lopettaa nopeat lähdöt. Harjoittelin aluksi peruuttamista ajolenkeillä, ja kun se sujui lähdimme aina tallin edestä peruuttaen. Lähdöstä tuli tällä tavoin paljon hallitumpi ja rauhallisempi. Zeta näytti niin aidolta ajohevoselta, että romanimiehet kysyivätkin hevosen ennätystä! Lätäköt tuottivat Zetalle aluksi ongelmia, mutta harjoittelimme niiden ylitystä ilman kärrejä. Zetasta tuli niin varma märkien kohtien ylittäjä, että myöhemmillä ratsastusmaastoilla Zeta uskalsi yleensä ensimmäisenä ylittää kaikki tulva- ja suokohdat. Harjoittelimme kyllä tätä lätäkköasiaa paljon, koska ajoteilläni oli kohtia, joissa ei todellakaan mahtunut ojien ja aitojen vuoksi lätäköitä kiertämään. Zetalle tosin jäi pysyväksi paha tapa hypätä lätäkön yli, jos se oli pieni. Estehevonen kärrien edessä on todella mukava kärrissä istujalle!

Ajelin juhannusajelut hevosellani, ja ajelin traktoreiden ja autojen ohi. Zeta ei ollut koskaan pelännyt autoja ja traktoritkin selvittimme aika hienosti. Harjoittelimme kääntymisiä, ja en olisi ikinä uskonut, miten tiukoissa paikoissa pystyin hevoseni kääntämään. Opettelimme kääntymään takasin myös sivuteille peruuttaen. Ohjastajan taitoni kohenivat koko ajan ja yhteisymmärrys parani. Minä ja Zeta olemme kehittäneet oman lempeän ajotyylimme, ja joskus minusta tuntuu, että Zeta kulkee ajatuksen voimalla, niin herkästi se tottelee. Olen pitänyt päiväkirjaa Zetan kanssa tekemisistäni, ja nyt kun muistini tueksi lueskelen sitä löysin maanantailta 10.9.90 seuraavan tekstin: Ajolenkki Santun 1,5 v. ja Mintun 4 v. kanssa. Heppa kiltti, lapset kamalia. Lapseni tosiaan olivat usein mukana hevoshommissa, koska äidin oli pakko päästä ja lapsenvahtia ei aina ollut.